Elämää Herkkyydellä
Erityisherkkyys on asia joka määrittää elämääni hyvin paljon. Se on ominaisuuus, joka on osa minua, halusin sitä tai en. Välillä se on varsin ihana ominaisuus, toisinaan taas vähemmän ihana.
En oikein pidä siitä, että asioista tehdään muoti-ilmiöitä. Toki siinä on se hyvä puoli, että osa ihmisistä voi sen myötä tunnistaa jotain tärkeitä piirteitä itsestään tai läheisistään. Mutta usein tuo kuitenkin on ainakin omalla kohdallani johtanut siihen, että kun kerron olevani erityisherkkä, niin moni tuhahtaa siihen että se on nyt aiheena pinnalla. Minulle tuo on kuitenkin ollut totisinta totta elämässäni ihan lapsuudesta asti, enkä ole sitä keksinyt vain muoti-ilmiön vuoksi. Minulle se on samanlainen piirre kuin vaikkapa silmieni väri. Se on osa minua. Joka ikinen päivä.
Tuo piirre ilmenee minussa hyvin moninaisilla tavoilla. Olen esimerkiksi hyvin herkkä musiikille, taiteelle, äänille, ihmisille, lähes kaikelle. Ja kun aistini menevät tukkoon (ne voivat mennä myös mukavista asioista), tarvitsen yksin oloa ja asioiden prosessointia. En siis ole niitä ihmisiä, jotka voivat päivittäin juosta sosiaalisissa tapahtumissa ja suurissa ihmismassoissa väsymättä. Pieninä, sopivina annoksina nuo ovat mukavia juttuja, mutta niiden osalta täytyy osata kuunnella itseään. Tuon olen onneksi oppinut viime vuosina, kantapään kautta. Se on vaatinut kieltämättä paljon harjoitusta ja myös isoja elämän muutoksia.
Tuo erityisherkkyys vaatii minulla myös kanavan tulla ulos. Kirjoittaminen ja piirtäminen ovat itselleni ne tärkeät työkalut sen osalta. Viimein olen pystynyt myös höllentämään ja vaimentamaan sisäisen kriitikon ääntä. Jos kuuntelen sitä liikaa, en kykene tuottamaan mitään luovaa. Siten minulle on ollut suuri oivallus, että asioita voi tehdä, vaikka niissä ei olisi hyvä. Eikä tarvitse edes pyrkiä hyväksi (tuo usein sisältyy ihmisten kommentteihin, että kyllä sinä siinä tekemisessä kehityt). Jos oikeasti pitää jonkun asian tekemisestä itsessään, se saa mielestäni riittää. Tämä juttu on hyvä ja konkreettinen esimerkki tuosta. Kuvaa olisi varmasti voinut käsitellä ja parannella vaikka miten paljon ja tekstiä myös. Mutta ne ovat molemmat syntyneet suoraan sydämestä ja ovat siten pala minua ja täysin minun näköisiäni. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa armollisuutta itseä kohtaan.
Elämä erityisherkkänä on (ainakin itselleni) elämää täysillä tunteilla - siitä olenkin välillä erittäin kiitollinen. Harvoin on sellaista mikään ei tunnu miltään -fiilistä.
Joten ollaan rohkeasti Herkkiä - se on meille tarkoituksella annettu piirre, jota ei tarvitse piilotella ja peitellä. Sillä sellaiseen kuluu vain turhaan energiaa.
