Luovattomuuden lähteellä

Viimeiset kuluneet viikot ovat olleet minulle jälleen kerran todellinen matka syvälle itseen ja oman luovuuden - tai paremminkin luovattomuuden - lähteelle

Niin kliseeltä kuin se ehkä kuulostaakin, niin luovuus todella vaatii tilaa ja aikaa. Tuo on tullut minulle harvinaisen selväksi. Olen ollut viime viikot opiskelujen harjoittelussa, joka on osoittautunut fyysisesti paljon rankemmaksi kuin osasin ennalta odottaa. Tuo on vaatinut veronsa. Illat kuluvat lähinnä päivästä toipumiseen, eikä luovuudelle ole ollut tilaa tai edes tarvetta. Raskas ruumiillinen työ voi siis oikeastaan pyyhkiä ihmisestä pois luovuuden, tai tarpeen olla luova. Tuo on ollut havaintona itselleni melkoisen mullistava. Luovuus siis (ainakin omalla kohdallani) vaatii luppoaikaa. Sitä, että ei ole täysin työn uuvuttama. Sitä, että välillä käy tyhjäkäynnillä. Dolce far niente - kuten italialaiset asian hienosti ilmaisevat. Tyhjäkäynti on siis ainakin minun luovuuteni lähde. Tuon mullistavan oivalluksen ansiosta aloin miettiä, miten olisi asian laita, jos olisin jo heti nuorena suunnannut alalle, joka olisi ollut fyysisesti kuormittava. Olisinko siinä tapauksessa luova ihminen laisinkaan? Siinäpä taas uutta pohdittavaa kerrakseen.

Tuo luovuuden puute on näkynyt viime aikoina lähinnä siten, että en ole kirjoittanut yhtäkään kokonaista sivua tekstiä (paitsi poikkeuksena muutama kirje). Pään sisäinen majatalo, jonne on yleensä ollut varauksia ja jopa ihan ruuhkaa kirjoitusten henkilöhahmojen osalta, on ollut jo pitkään tyhjänä. Suljettu. Tuo on hyvin merkillistä. Sillä tuolloin minuuttani määrittelevä ajatus Kirjoitan - Siksi olen, saa aivan uudenlaisia sävyjä. Mitä olen, jos en kirjoita? Enkö ole silloin mitään?  

Kyseisiä sangen filosofisia kysymyksiä pohtiessa alan valmistautua pian lähestyvään näyttöön ja tartun sentään ainakin hetkeksi Sulkakynään - pehmentääkseni tätä kovien arvojen maailmaa edes hitusen kirjoittamalla kirjeitä ihanille ystävilleni.